"Meditoiminen ei ole pyrkimys päästä jonnekin muualle.
Meditoiminen on itsensä sallimista olla juuri siellä, missä on sellaisena kuin
on. Se on myös maailman sallimista olla tällä hetkellä juuri sellainen kuin se
on.”
Jon Kabat-Zinn [1]
Vilautin ensimmäisessä postauksessani teoreettista kolmiota: taiteilijan
suhteita tietämiseen.
Seuraavat kolme bloggausta käsittelevät näitä kulmia. Nyt ensimmäisessä pureudun meditaatioon.
Tässä kulmassa väitän meditaation ohittavan mielen. Perustan
väitteeni paitsi muiden harjoittajien kirjoituksiin, myös omaan kokemukseeni
meditaatiosta.
Olen kokeillut kuvata sitä, miltä meditaatio omasta
subjektiivisesta näkökulmastani tuntuu:
Meditointi todella
tuntuu. Se on fyysinen kokemus. Meditaation ajattelemattomaan tilaan pääseminen
tuntuu muuttavan fysiikkaani. Istun paikoillani, mutten enää tunnista
asentoani. Omat ääriviivat hämärtyvät. Tunnen olevani hyvin pieni ja kevyt sekä
valtavan raskas ja suurikokoinen. Vajoan, kohoan, lennän ja putoan, kasvan ja
kutistun samaan aikaan. Koen jatkuvaa liikettä, jota voisi kuvailla sekä
aaltoilevaksi että sykkiväksi. Kohisen. Olemukseni ei ole persoonallinen vaan
ennemminkin sulautuva, pehmeä ja rajaton.
Tämä kuvaus tuo mieleen omat varhaiset kokemukset. Joskus alle
kouluikäisenä minulla oli tapana maata hiljaisuudessa ja ajatella avaruutta.
Olin valtavan kiinnostunut kaikesta avaruuteen liittyvästä. En oikein
ymmärtänyt äärettömyyttä (enkä kyllä ymmärrä vieläkään), mutta päädyin kokemaan sitä. Tuijotin kattoa ja
annoin mennä, en pitänyt kiinni mistään fyysisesti enkä ajatuksen tasolla. Olin
avaruudessa, olin avaruutta. Koin pienuutta kaiken keskellä ja samalla kertaa valtavaa
olemassaoloa, kuin koko maailmankaikkeus olisi minussa.
Aikuisiällä, kun löysin meditaation osaksi elämääni,
huomasin kokemukseni olevan identtinen lapsuuden ajan ”avaruuskokemusten”
kanssa.
Kun ajatukset jättävät minut, edes hetkeksi, olen yhtäkkiä
kiinni jossain hyvin alkuvoimaisessa, samaan aikaan itseni sisäpuolella ja
ulkopuolella. Minuus ikään kuin katoaa. Tätä kai tarkoitetaan, kun meditaation
yhteydessä puhutaan transpersoonallisuudesta.
Tämän hehkutuksen jälkeen haluan totuuden nimessä kertoa,
että meditaatio ei todellakaan aina ja joka kerta tunnu tältä. Viime päivinä harjoittaminen
on ollut yhtä tarpomista. Istun alas, pari minuuttia menee oikein hyvin
hengitykseen keskittyessä. Sitten hyökkäävät ajatukset, annan niiden mennä,
hengitän. Joku ajatus tulee takaisin. Huomaan kertaavani vuorosanoja,
suunnittelevani eväitä, miettiväni mitkä sanat on parasta valita ohjattuun
meditaatioon…
Siinä sitten istun ja turhaudun. Ei avaruuteen yhtymistä tai
muuta kiinnostavaa. Tylsää istumista, sitkeyttä pysyä paikoillaan, kun tekee
mieli nousta ylös. Kymmenen minuuttia tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta.
Matthieu Ricard tarjoaa lohdutusta kirjoittaessaan, että
silloin, kun harjoitukseen ei ole halukkuutta, on siitä erityistä hyötyä.
Tällöin harjoitus nimittäin kohdistuu siihen osaan, joka vastustaa henkistä
etenemistä. Juuri tästä syystä hän painottaa harjoituksen vaativan sitkeyttä ja
innokkuutta. [3]
Silloin turhauttavimmillaankin meditaatio on hyödyllistä
harjoitusta. On hyvä huomata, miten meluisaa pään sisällä on, kuinka paljon
käsittelemätöntä siellä liikkuu, kun lopettaa vastustamisen ja antaa mennä.
Meditaatio ei ole epäonnistunut, vaikka transpersoonallisesta kokemuksesta ei
näkyisi vilaustakaan.
Marja Kuparinen kuvailee meditaatiohetkeä näin: ”Sillä
hengityksellä sinä liityt maailmaan ja luomakuntaan, olet osa yhteyttä. Älä
pidä kiirettä. Hengitä ulos epäluottamusta ja pelkoa, luovuta pois se, jonka on
aika mennä. Hengitä sisään luottamusta ja rauhaa, ota vastaan tämä päivä, se,
jota juuri nyt elät.” [2]
Miltä meditaatio tuntuu sinulle?
Lähteet:
1. Kabat-Zinn, J. 2010 Kotiinpaluu. Helsinki: Basam Books.
2. Kuparinen, M. Kirkko & kaupunki. 9.7.2012
3. Ricard, M. 2010. Meditoinnin taito.
Helsinki: Basam Books.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti