"I believe, that sickness or disease, both physical and mental, is a sign of how far we are from a creative approach to the body."
Amit & Maggie Goswami [3]
Lue myös aikaisemmat kirjoitukset aiheesta:
Missä mieli loppuu, meditaatio alkaa
Missä todisteet loppuvat, usko alkaa
Olen tähän mennessä käsitellyt kaksi ensimmäistä kulmaa taiteilijan sisäistä tietämistä käsittelevästä teoreettisesta kolmiosta. Aivan ensimmäiseksi tarkastelin mielen ja meditaation suhdetta, jossa lyhyesti oli kyseessä mielen hälinästä eroon pääsemisen avulla meditaation tilaan laskeutuminen. Tämä viittaa meditaation olevan jotakin mielen takana tai yläpuolella tapahtuvaa. Sen jälkeen siirryin kulmaan, joka vaatii taiteilijalta uskoa päästäkseen kiinni tietämiseen. Tämä ristiriitaiselta vaikuttava vaatimus perustuu siihen, ettei yksilön ole mahdollista luoda ilman uskoa ja sellaista loikkaa tuntemattomaan, jossa jotain uutta voi syntyä.
Tässä kirjoituksessa käsittelen liikettä sanojen vastaparina. Ristiriidat vain jatkuvat, kun teen parhaani pukeakseni sanoiksi sen, miksi sanat voivat olla tukkimassa tietä taiteilijan tietämisen, tai luovuuden, edessä.
Koen, että nämä kolme komponenttia, meditaatio, usko ja liike, ovat väylä oman luovuuden luokse. Kun mielen, todisteiden ja sanojen ylivalta siirretään vaikka hetkellisestikin syrjään, päästään käsiksi siihen, mitä on kaiken egoilun, sosiaalisten paineiden ja taiteilijapersoonavaatimusten takana.
Liikkellä tarkoitan kaikkea kehollista toimintaa. Itse keho on aina liikkeessä. Oma kehomme liikkuu koko ajan ja jokaisessa elävässä kehossa on meneillään jatkuva liike. Keho on jatkuvassa luomisen tilassa, sillä se luo itsensä solutasolla yhä uudelleen: uusi maksa joka kuudes viikko, uusi luuranko joka kolmas kuukausi, uusi iho kerran kuussa... [4]
Sanoilla tarkoitan kaikenlaista puhetta, tekstiä, keskusteluja ja analyyseja. Nämä kaikki ovat usein tärkeitä jossakin kohtaa luovaa prosessia, mutta voivat myös aiheuttaa luovaa ummetusta, minkä varmasti jokainen luovaa työtä tekevä on joutunut kokemaan. Jos emme tekijöinä koskaan pääse sanojen ohi, emme koskaan kurkista tuntemattomaan emmekä näin ollen ikinä luo uutta. Luovuus kuolee sanoihin takertumalla.
Kehon ohittaminen on yhteiskunnan sisään rakennettu oletus. Koulutus on suurimmaksi osaksi järjestetty niin, että kehon ja mielen huoltaminen on erotettu toisistaan. Kehosta piirretään kuvaa välttämättömänä pahana, jota liikuttamalla pyritään pitämään arvokasta päätä kannatteleva kone suunnilleen kunnossa ja esittelykelpoisena.
Negatiivinen suhde omaan kehoon ja sen liikkuttamiseen voi Ingrid Baccin mukaan heijastua mille tahansa elämän osa-alueelle. Tämä perustuu Mirka Knasterinkin painottamaan mielen ja kehon väliseen suoraan linkkiin: Ajatukset ja tunteet eivät tapahdu yksin mielessä, vaan ovat aina samanaikaisesti myös kehollisia, fyysisiä tuntemuksia. Yhä lisääntyvä liikkumattomuuden kulttuuri eristää ihmiset paitsi fyysisistä kehoistaan, myös omista ajatuksistaan ja tunteistaan. [2,4]
Keho on merkityksellinen itsetuntemuksen instrumentti.
Oman mielen kanssa, meditaation tilaan pääsemiseksi, ei mieltä voi vain ohittaa, vaan sen ymmärtäminen ja toimintamallit on tunnistettava ennen kuin sitä voi kontrolloida. Sama pätee kehoon. Kehon tunteminen ja kuunteleminen vaatii siihen tutustumista. Jos on minun laillani koko ikänsä tottunut työntämään kehon viestejä sivuun, jotta ehtisi paremmin puuhailla älyä vaativien asioiden kanssa ja harjoittanut kehoa lähinnä fyysisen terveyden ylläpitämiseksi ja omaksi huvikseen, vaatii kehotietoisuuden kehittäminen harjoittelua.
Kehollisuus on kaikessa luovuudessa yllättävän merkittävässä asemassa. Moni taiteen ja tieteen tekijä kertoo kävelevänsä tai juoksevansa itselleen lisää luovuutta. Tämä liikkeen ja ajattelun yhteys selittyy sillä, että koko keho ajattelee, ei yksinomaan aivot. Aivojen neuropeptidejä (eli viestejä kuljettavia, hermostoon vaikuttavia molekyylejä) löytyy joka puolelta kehoa. [4]
Goswamit puhuvat luovasta kehosta, joka viittaa myös kehotietoisuuteen. Siihen, että kehoa tarkkailemalla saamme tietoa itsestämme ja ympäristöstämme. Kehon ajatuksista saa kiinni tiedostamalla itsessämme tapahtuvia fyysisiä muutoksia. Hikoilevatko kämmenet yhtäkkiä? Alkaako päätä jomottaa tietyssä tilanteessa? Rentoutuvatko kasvojen lihakset toisessa? Kun tulemme tietoiseksi kehossamme tapahtuvista muutoksista, tiedämme myös, mitä tunteita tunnemme ja mitä ajatuksia ajattelemme. [3]
Kehotietoisuuden harjoittelemisesta on helppo kirjoittaa, mutta toteutus saattaa aiheuttaa päänvaivaa. On pelottavaa ottaa aikuisiällä aktiiviseen käyttöön resurssi, joka on ollut mukana, mutta käyttämättömänä syntymästä saakka. Oma keho kertoo paljon, kun sitä hiljentyy kuuntelemaan, kun suostuu liikkumaan analysoinnin sijaan. Kehon kertomus on kuitenkin aluksi hyvin vierasta ja liikkuminen sekä kehon kuunteleminen voi tuntua vaikealta tai jopa vastenmieliseltä.
Itse tiesin, että tehdäkseni tämän opinnäytetyön minun olisi todella käännyttävä kehoni puoleen. Ei siinä mielessä, että harjoittelisin hienon koreografian tai juoksisin maratonin... Vaan sellaisella suoritusvapaalla, herkällä tavalla, joka paljastaisi, mitä juuri minun kehollani on kerrottavanaan. Kylmiltään tällaiseen heittäytymisen vuosien analyysiputken jälkeen oli mahdotonta.
Oman kokemukseni perusteella, meditaatio voi auttaa irrottautumaan omista kehoa koskevista käsityksistä ja totuudeksi naamioiduista harhaluuloista. Kun mieli on hiljaa ja sanat eivät riitä eikä niitä tarvita, saa keho vihdoin puheenvuoron.
Swami Ashokananda kirjoittaa mielen ja kehon olevan tiedostamattomia. Meditaatiota hän kuvailee koko olemuksella ajattelemiseksi. Meditaatio sitoo toisiinsa keinotekoisesti erottamamme kehon ja mielen ja antaa ajattelulle aivan uuden, luovemman ulottuvuuden.
Hypoteesini oli kolmiota hahmotellessani lyhyesti seuraava: meditoimalla pääsemme sivuuttamaan ajatukset, uskon avulla hyväksymme, että kykenemme luomaan uutta, vaikka emme ymmärrä kuinka se tapahtuu, ja näitä harjoittamalla syntyy liikettä, koska sanat eivät yllä sinne saakka.
Nyt aktiivisesen kokeilun seurauksena olen päätynyt muuttamaan ajatteluani liikkeen suhteen. Liike on välttämättömyys luovalle prosessille. En väitä, että jokaisen pitää luodakseen tehdä pohjille muutama kärrynpyörä, mutta väitän, että aktiivinen, kehollinen suhde itseen lisää yksilön luovuutta.
Väitän myös, että meditaatio on erinomainen, joskaan ei ainoa, tapa päästä lähelle omaa kehoa niin, että kehon kuuntelemisesta lähtevä liike on mahdollista.
Kolmion kulmat voi ajatella taiteilijan instrumentteina oman taiteen tekemisessä. Nämä instrumentit eivät levitä väriä kankaalle tai valaise näyttämöä pimeässä. Niiden tarkoituksena on auttaa tunnistamaan omaa tietoa: ilman mielen häiritsevää hälinää; ilman virallisen tiedon asettamia rajoitteita; ilman sanojen kehoa hiljentävää vaikutusta.
Lähteet
1. Ashokananda, 1990. Meditation, Ecstasy, and Illumination. An Overview of Vedanta. Calcutta
2. Bacci, I., 2002. The Art of Effortless Living. Bantam Books, New York
3. Goswami, M. & Goswami, A., 1997. Science And Spirituality. A Quantum Integration. PHISPC New Delhi
4. Knaster, M., 1996. Discovering the Body's Wisdom. Bantam Books, New York
